Ilon ja surun kylä, osa 1

Ilon ja surun kylä, osa 1

Ensimmäisenä Anandwanissa huomaa siisteyden: kadut on lakaistu huolellisesti eikä niiden varsilla loju roskia kuten Intiassa yleensä. Ympäristö on muutenkin miellyttävä. Puut viheriöivät ja pensaat kukkivat. Tietä vierustavat muurit on koristeltu maalauksin. Talojen seiniä ja kattoja verhoaa sekalaisista kaakelinpaloista tehty mosaiikki.

Toki tulija huomaa muutenkin nopeasti, ettei kyseessä ole aivan tavallinen intialainen kylä. Monelta vastaantulijalta puuttuu osia kehosta: sormia, varpaita, kokonaisia raajoja. Osa liikkuu kolmipyöräisellä kulkuvälineellä, jota veivataan eteenpäin käsin. Koukkuselkäisiä vanhuksia rahjustaa eteenpäin keppiin nojaten.

Kolmipyöräinen ”pyörätuoli” on yleinen näky Anandwanin kaduilla

Olemme tulleet Intian suurimpaan leprapotilaille perustettuun siirtolaan. Tuskinpa kukaan on päätynyt tänne omasta halustaan. Silti jo alkuvaikutelma kertoo, että paikka on monin tavoin nimensä veroinen: Anandwan tarkoittaa “ilon metsää”.

Anandwanin perusti 1950-luvun alussa Baba Amte, intialainen lakimies, joka työskenteli yhteiskunnan vähäosaisten aseman parantamiseksi. Amten elämäntyö leprapotilaiden parissa alkoi sattumalta. Kerran pimeällä kotiin palatessaan hän huomasi kadun varren roskakasassa liikettä. Pysähtyessään tutkimaan asiaa se, mitä Amte oli luullut poisheitetyiksi rääsyiksi, paljastuikin ihmiseksi. Miehellä oli pitkälle edennyt lepra: hänen käsistään ja jaloistaan oli jäljellä vain tyngät ja tyhjissä silmäkuopissa kuhisi loisia. Amte pelästyi näkyä niin paljon, että juoksi koko matkan kotiin.

Ajatus lepran runtelemasta miehestä ei kuitenkaan jättänyt Amtea rauhaan eikä voimakas pelon tunne sopinut hänen minäkuvaansa heikkojen puolustajana. Lepraan ei tässä vaiheessa ollut parannuskeinoa eikä sen tartuntatavasta ollut tietoa. Amtella oli vaimo ja kaksi pientä lasta. Tuskallisten pohdintojen jälkeen Baba Amte kävi lopulta hakemassa miehen kadun pientareelta ja piti tästä huolta miehen kuolemaan asti. Loppuelämänsä Amte omisti leprapotilaiden auttamiselle. Amten mukaan hänen työnsä kumpusi halusta voittaa oma pelkonsa sairautta kohtaan; hyöty muille syntyi sivutuotteena.

Sairaalan ulkopuolella on kyltti kertomassa leprasta

Anandwan perustettiin valtion myöntämälle joutomaalle ja alkuun sinne muutti Amten perheen lisäksi puolen tusinaa leprapotilasta. Alkuhankaluuksien jälkeen maanviljelys saatiin käynnistettyä ja yhteisö kasvoi nopeasti. Jo muutaman vuoden jälkeen ruoantuotannossa oltiin saavutettu omavaraisuus. Ympäröivän yhteiskunnan suhtautuminen tuotti kuitenkin ongelmia: tuotettua ylijäämää saatu myytyä, sillä kukaan ei halunnut ostaa leprapotilaiden viljelemää ruokaa.

Alun hankaluuksia on vaikea kuvitella nyt Anandwanin ollessa vilkas ja kukoistava kyläyhteisö, jota katsomaan saapuu jatkuva virta intialaisia turisteja. Asukkaita on tällä hetkellä kolmisen tuhatta; näistä alle puolet lepran sairastaneita. Yhteisöön kuuluu myös paljon näkö-, kuulo- ja liikuntavammaisia. Monet alkuperäisistä asukkaista ovat perustaneet perheen ja heidän lapsensa saavat itse päättää jäävätkö Anandwaniin vai muuttavatko sen ulkopuolelle.

Kuva koulun pihalta. Anandwanissa on sisäoppilaitokset kuulo- ja näkövammaisille lapsille.
(kuva: Amardeep Legha)

Leprapotilaita saapuu Anandwaniin edelleen: tällä hetkellä alueen sairaalassa on lääkehoidossa viitisenkymmentä ihmistä. Lääkitys pysäyttää sairauden etenemisen ja tuhoaa lepran aiheuttavan bakteerin elimistöstä, mutta ei paranna jo syntyneitä vaurioita. Osa sairastuneista palaa lääkekuurin jälkeen takaisin kotiin. Monille paluu on kuitenkin mahdotonta sairauteen liittyvien ennakkoluujen vuoksi. Niinpä he jäävät kylään pysyvästi.

Anandwanissa asukkaat saavat ilmaiset terveyspalvelut, majoituksen sekä kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Kaikki kynnelle kykenevät osallistuvat työntekoon. Maatalous ja karjanhoito sekä päivittäinen ruoanlaitto työllistävät suuren joukon ihmisiä. Lisäksi alueella on pientä teollisuutta: kankaiden ja mattojen kudontaa, vaatteiden ompelua sekä huonekalujen valmistusta. Monet yhteisön tarvitsemista tuotteista, kuten sidetarpeet ja 3-pyöräiset kulkuvälineet liikuntarajoitteisille, valmistetaan itse. Myös alueen sairaalat ja koulut pyörivät pitkälti asukkaiden omin voimin; ulkopuolelta palkattua henkilökuntaa on vähän. Ikäihmiset hoitavat joka-aamuisen katujen lakaisun.

Ruoka valmistetaan suurissa yhteiskeittiöissä (kuva Amardeep Legha)

Baba Amte kuoli vuonna 2008 ja työtä jatkavat nykyään hänen lapsensa ja lapsenlapsensa. Yhteisön laajentumisen ja asukkaiden vanhenemisen myötä omavaraisuuteen ei enää päästä vaan Anandwan on riippuvainen Intian valtion tuesta sekä yksityisten lahjoituksista. Tavoitteet ovat kuitenkin korkealla: tarkoituksena on muuttaa ihmisten asenteita lepraa ja vammaisuutta kohtaan sekä luoda maatalouteen ja kyläyhteisöön liittyviä uusia toimintamalleja, joita voitaisiin hyödyntää myös muualla Intian maaseudulla. Toiminnasta voi lukea lisää Anandwanin nettisivuilta.

Seuraavassa blogitekstissä kertoilen Anandwanista hiukan henkilökohtaisemmalla tasolla.

Close Menu